Viimeisin seurustelusuhteeni päättyi minun toiveestani. Se oli elämäni pisin, kestiperäti kolmisen kuukautta ja oli helvetin hienoa aikaa. Sitoutumiskammoisena luulin etäsuhteen toimivan kohdallani vallan mainiosti: näkisin naiseni tarpeeksi harvoin, jolloin ikävä toisen iholle olisi kerennyt kehittyä tarpeeksi suureksi eikä välimatkan takia tulisi mitään seurusteluun liittyvää ahdistusta. Minulla on ollut tapana jossain vaiheessa suhdettani alkaa ahdistumaan, olkoonkin suhde kuinka täydellisyyttä hipova tahansa.
No, ahdistushan tuli taas. Ja kyllä sillä välimatkallakin varmasti oli vaikutusta.
Koska näin sitten kuinka paljon, sanotaan nyt tätä naista vaikka Beeksi, tähän tyttöseen sattui minun omien tyhmien ahdistumisteni vuoksi, päätin etten enää sotkeudu mihinkään vakavaan. Niistä kun ei näköjään seuraa muuta kuin kyyneleitä ennemmin tai myöhemmin. Bee saattaa silloin tällöin vieläkin humalassa surkutella suhteemme kariutumista.
Eilen illalla Subilta tuli sitten Meidän häät, jossa eräs naispari vannoi toisilleen ikuista rakkautta. En minä normaalisti häähömpötyksistä innostu millään lailla, saatan vain hieman olla iloinen onnensa löytäneen parin puolesta. Nyt kuitekin tämä pariskunta raapaisi omaa maailmaani niin syvältä, että huomasin kyynelihtiväni hyvinkin reilusti ohjelman aikana. Samalla mieleeni hiipi ajatus, että minäkin tahdon naimisiin ja olin jo valmis koko eilisillan rengastamaan loppuun asti heti ensimmäisen vastaan tulevan naisen. Siinä sitten mietin elämääni. Menisinkö edes koskaan naimisiin? Voiko maailmassa olla se toinen puolikas, joka tekisi minusta kokonaisen ilman ahdistumista?
Kaikkein eniten minut sai liikuttumaan hetki ohjelmassa, kun morsianten isät pitivät puheet. Minä olen visusti kaapissa vielä isälleni. Vanhempani siis ovat eronneet, isä asuu toisessa osoitteessa avovaimonsa kanssa. Hän käyttää homoa hyvin runsaasti haukkumanimenä ja uhkaa humalassa hakata kaikki homot. Toisaalta olen miettinyt, että koska olen perheen ainut lapsi ja isällekin viime aikoina taas ollut se tärkein, että mitä hän sanoisi minusta. Toisaalta hän voisi ottaa sen suht kevyesti tai sitten siitä alkaisi monen viikon ryyppyputki enkä olisi enää tervetullut lähellekään kotikaupunkiani.
Toisaalta ehkä kerron isälleni sitten joskus, jos törmään siihen Elämäni Naiseen. Ehkä sitten joskus saan omatkin hääni, joissa isää puhuu nättejä sanoja kahdelle ikuisesti toisiaan rakastavalle ihmiselle.
No, ahdistushan tuli taas. Ja kyllä sillä välimatkallakin varmasti oli vaikutusta.
Koska näin sitten kuinka paljon, sanotaan nyt tätä naista vaikka Beeksi, tähän tyttöseen sattui minun omien tyhmien ahdistumisteni vuoksi, päätin etten enää sotkeudu mihinkään vakavaan. Niistä kun ei näköjään seuraa muuta kuin kyyneleitä ennemmin tai myöhemmin. Bee saattaa silloin tällöin vieläkin humalassa surkutella suhteemme kariutumista.
Eilen illalla Subilta tuli sitten Meidän häät, jossa eräs naispari vannoi toisilleen ikuista rakkautta. En minä normaalisti häähömpötyksistä innostu millään lailla, saatan vain hieman olla iloinen onnensa löytäneen parin puolesta. Nyt kuitekin tämä pariskunta raapaisi omaa maailmaani niin syvältä, että huomasin kyynelihtiväni hyvinkin reilusti ohjelman aikana. Samalla mieleeni hiipi ajatus, että minäkin tahdon naimisiin ja olin jo valmis koko eilisillan rengastamaan loppuun asti heti ensimmäisen vastaan tulevan naisen. Siinä sitten mietin elämääni. Menisinkö edes koskaan naimisiin? Voiko maailmassa olla se toinen puolikas, joka tekisi minusta kokonaisen ilman ahdistumista?
Kaikkein eniten minut sai liikuttumaan hetki ohjelmassa, kun morsianten isät pitivät puheet. Minä olen visusti kaapissa vielä isälleni. Vanhempani siis ovat eronneet, isä asuu toisessa osoitteessa avovaimonsa kanssa. Hän käyttää homoa hyvin runsaasti haukkumanimenä ja uhkaa humalassa hakata kaikki homot. Toisaalta olen miettinyt, että koska olen perheen ainut lapsi ja isällekin viime aikoina taas ollut se tärkein, että mitä hän sanoisi minusta. Toisaalta hän voisi ottaa sen suht kevyesti tai sitten siitä alkaisi monen viikon ryyppyputki enkä olisi enää tervetullut lähellekään kotikaupunkiani.
Toisaalta ehkä kerron isälleni sitten joskus, jos törmään siihen Elämäni Naiseen. Ehkä sitten joskus saan omatkin hääni, joissa isää puhuu nättejä sanoja kahdelle ikuisesti toisiaan rakastavalle ihmiselle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti